Ensimmäiset hetkeni Norssissa

Muistan vielä tuoreesti päivän, jolloin astuin ensimmäistä kertaa Norssin juhlasaliin. Luvassa oli päivä, jota olin odottanut todella paljon päivä: saisin tietää tulevan luokkani. Sali oli täynnä ikäisiäni nuoria vanhempiensa seurassa. Itse en ole Norssin alakoulusta, joten minua jännitti todella paljon tuleva. Valkokankaalle heijastettiin luokkani, nousimme seisomaan ja siirryimme tukioppilaiden johdolla kotiluokkiin.

Luokallamme oli silloin yhdeksän tyttöä ja kymmenen poikaa eli yhteensä 19 oppilasta. Tunsin jo entuudestaan neljä henkilöä, joista kolme oli ala-asteella kanssani samalla luokalla. Ensivaikutelma oli silloin vielä aika jännittävä ja hieman negatiivinen, sillä melkein kaikki olivat Norssin alakoulusta. Syy tähän oli se, että olin ennakkoluuloinen ja luulin, etteivät ”alkuperäiset norssilaiset” hyväksyisi minua joukkoonsa. Leikimme todella paljon nimileikkejä ja en ollut vielä valmis tutustumaan kaikkiin luokkalaisiini, nimet opin kuitenkin ensimmäisten joukossa. Tukioppilaatkin olivat silloin jo todella mukavia ja rupesin jo silloin ”alkuajoilla” ajattelemaan tukioppilaaksi ryhtymistä.

Sitten koitti tutustumispäivä, missä pääsin tutustumaan paremmin tulevaan luokkaani. Silloin opin, kuinka ihana luokka meillä oikeasti oli. Meitä kierrätettiin koulussa ja näytettiin paikkoja. Silloin rupesin huolestumaan siitä, kuinka suuri tämä koulu oikeasti oli. Entä jos en löydä luokkaa? Entäs jos eksyn?  Huolet osoittautuivat kuitenkin turhiksi.

Kesälomalla odotin jo todella paljon yläastetta ja sen tulevia haasteita ja uusia aineita ja ystäviä. Seiskalla sain myös todella paljon uusia ystäviä viereisiltä luokilta ja mikä parasta, opin tuntemaan ihanat luokkalaiseni ja ihanan luokanvalvojani.

Ihana luokanvalvojamme antoi myös todella paljon vapaa-ajastaan meille. Järjestimme yhdessä vanhempien avustuksella Kiviniemi-illan, keilailuillan ja oppilaiden yhteistyöllä yökoulun. Norssissa parasta on se, että mikään päivä ei ole samanlainen, vaikka välillä siltä tuntuisikin. Myös ihana luokkahenki auttaa päihittämään vaikeimmatkin matematiikantunnit ja muut vastaavat. On ollut suuri ilo ja kunnia astua tähän ihanaan kouluun ja saada koko Norssin paras luokka!

Amal Khazari 8c

Kohtaamisia!

Olin juuri palannut ulkomaan lomalta. Lento- ja ajomatkan jälkeen ajatuksissa houkutteli vain koti, mutta sitä ennen piti hoitaa yksi velvollisuus: käydä kaupassa hakemassa täydennystä jääkaappiin. Hieman väsyneenä, ehkä pää painuksissakin, hoidin ostoksiani kassalla ja tervehdin myyjää vaisusti. ”Terve ope, mitä kuuluu?” sain reippaan vastauksen. En muistanut heti nimeä, mutta tiesin edessäni olevan nuoren miehen olevan ensimmäisiä oppilaitani, kun aloitin opettajana syksyllä 2003. Tuon kohtaamisen jälkeen mieleen pulpahteli muitakin muistoja: olimme keskustelleet suomalaisuudesta eräällä kurssilla, muistin hänen käsialansa ja sen, millaisia tekstejä hän kirjoitti.

Juhlavuoden teemana on ”Kohtaamisia”.  Juhlapäivänä 3.10. moni varmasti kohtaakin: entiset luokkakaverit, entiset työkaverit, nykyiset oppilaat ja entiset oppilaat – nykyisyys ja menneisyys. Moni asia tavallisessa kouluarjessamme vaikuttaa – no – arkiselta. Emme huomaa, onko tavoissamme tehdä asiat jotain erityistä. Kun suunnittelen oppituntejani, en mieti sen enempää tekniikkaa: se vain on osa opettamistani. Mutta miten tekisin asiat ilman sitä? Vanhempani ovat joskus hämmästelleet, miten arvioin sähköisesti iPadin avulla tekstejä. Samalla kuulen muistoja heidän kouluajaltaan, mm. sen, miten koko isäni luokka jäi jälki-istuntoon, koska kukaan ei osannut sanoa oikein Egyptiä.

Kun menneisyys ja nykyisyys kohtaavat, esiin pulpahtelee asioita, jotka kiinnostavat ja herättävät muistoja. Yksi kertoo, miten opettajaa juksattiin, toinen muistaa koulun parhaimman piilopaikan, kolmas miten tiettyyn opettajaan suhtauduttiin. Ehkä jotakuta opettajaa on aikoinaan pidetty tiukkana, pelottavanakin ja myöhemmin huomattu, mitä kaikkea hänen opetuksestaan jäikään mieleen. Esiin tulee muistoja, jotka joku on jo saattanut unohtaa. Parhaimmassa tapauksessa muisto huomataan yhteiseksi – ja niitä nousee mieleen vielä lisääkin.

Kohdataan siis lokakuussa, mutta kohdataanhan jo sitä ennen – täällä blogissa.

Marja Maaniemi