Koulujen suuri yhteisponnistus
Luultavasti siitä syystä, että Jyväskylän Yhteislyseon oppilaina oli sekä tyttöjä että poikia ja myös siksi, että he olivat kaksi vuotta ”kypsempiä” kuin muiden kaupungin koulujen oppilaat aloittaessaan oppikoulutiensä, oli koulu muita avoimempi kaupungin arkielämälle ja muille kouluille. Aloitteellisuus oli yhteislyseolaisten asia.
Suomen Teiniliiton toiminta oli sodan jälkeiset vuosikymmenet aivan jotain muuta kuin 1970-luvulla puoluepolitisoitunut ja lopulta konkurssiin johtanut toiminta. Sen ajan Teiniliitto oli poliittisesti neutraali kulttuurijärjestö.
Toimin 1940- ja 50-lukujen taitteessa parin vuoden ajan Jyväskylän Teiniliiton puheenjohtajana ja tuolloin järjestettiin Jyväskylässä valtakunnalliset teinipäivät, joka oli silloin koulumaailman suurtapahtuma kulloinkin järjestämisvastuussa olevalle kaupungillekin. Pääjuhlapaikkana oli Jyväskylän ainoa suursali Valtiontalo ja Yhteislyseon molemmat juhla-/liikuntasalit. Päävastuu päivien järjestelyistä oli luonnollisesti minulla, joka Suomen Teiniliiton maakuntaneuvoston jäsenenä olin ”syyllinen” siihen, että kokouskaupunki oli Jyväskylä.
Jyväskylän Teiniliiton hallituksessa päätettiin jo runsas vuosi ennen teinipäiviä kaupungin koulujen yhteisestä suurhankkeesta: Päätimme perustaa koulujen suurkuoron ja aloimme harjoitella esityskuntoon Johann Strauss’in ”Tonava kaunoista” sekakuorosovituksena, ja kuoron kokosimme vain tätä tarkoitusta varten kaupungin kaikista kouluista. Musiikinopettajat saatiin innostumaan mukaan ja päävastuun harjoituksista otti ystävällisesti Yhteislyseon musiikinopettaja ”Ape” (Aimo) Neuvonen.
Niin oli meillä sitten vuoden harjoittelujen jälkeen ”An der schönen blauen Donau” esityskunnossa ja se sai harvinaisen suuren suosion, kun teos esitettiin Valtiontalossa teinipäivien pääjuhlassa. Valtiontalon avara sali oikeastaan vaati esittäjäksi tuollaista suurkuoroa.
Jyväskylästä sekin alkoi
Jyväskylästä sekin alkoi
Oppikoulu Suomeen oli kopioitu saksalaisesta järjestelmästä niin tarkkaan, että mukaan oli tullut ”siestakin” eli vähintään kahden tunnin tauko keskellä työpäivää. Se aiheutti varsinkin kaupungin ulkopuolelta koulua käyville monenlaisia hankaluuksia, mm. päiväkortteerin tarpeen – ainakin alaluokkalaisille.
Kun ns. uusimuotoiseen Yhteislyseoon tulevat oppilaat saivat kolmivuotisen keskikoulun vuoksi käydä kansakoulua kotoa käsin täydet kuusi vuotta eli kaksi vuotta pidempään kuin normaaliin tapaan neljänneltä luokalta oppikouluun menijät, olivat Yhteislyseon oppilaat suurelta osin maaseudulta tulleita. Tästä syystä päätettiin Jyväskylän Teiniliiton hallituksessa suorittaa kysely juuri Yhteislyseon oppilaiden vanhempia koskevana, olisiko järkevää siirtyä yhtäjaksoiseen lukujärjestykseen, jolloin päivät lyhenisivät vähintään kahdella tunnilla ja päiväkortteerin tarvekin jäisi pois.
Odotetusti vastaus oli lähes sataprosenttisesti myönteinen. Menin kyselyn tulosten kanssa rehtorini Vilho Oksasen puheille ja esitin kohteliaasti kysymyksen, olisiko tuollainen vanhempien vahvasti toivoma uudistus mahdollinen.
Rehtori tarkasteli tuuheat kulmat hieman kurtussa tutkimuksen tuloksia ja lausui hetken kuluttua yllättäen kannattavansa esittämäämme uudistusta, mutta sanoi, ettei se ole ainoastaan meidän koulumme asia, vaan siitä pitää keskustella kaupungin kolmen muunkin oppikoulun rehtorin ja opettajakunnan kanssa. Kouluilla on myös joitakin yhteisiä opettajia, mikä sekin edellyttää, että asia on yhteinen.
Hän lisäsi vielä, että onhan toki sellaisia lehtoreita – kuten lehtori Kuusinen, jotka tunnetusti haluavat saada rauhassa ottaa ’ruokaperräisensä’, mutta heillehän voi järjestää sellaisen lukujärjestyksen, joka tuon mahdollistaa edelleenkin.
Jyväskylän Teiniliiton puheenjohtajana olin tilivelvollinen kaupungin muidenkin koulujen rehtoreille. En kuitenkaan ollut ehtinyt vielä pyytää audienssia heistä keneltäkään, kun sain yllättäen kutsun saapua maan ensimmäisen tytöille tarkoitetun suomenkielisen oppikoulun, Jyväskylän Tyttökoulun rehtorin Alma Tenhusen ’puhutteluun’. Arvelin heti, että tästä ei hyvä seuraa, koska Tenhunen oli tunnettu tiukoista linjauksistaan. Olin siis nyt menossa juuri Tenhusen puhutteluun, rehtorin, jonka nimenomaisen kiellon vastaisesti olin järjestänyt teinipäivien päätteeksi ulkopuolisten bulvaanien avulla yleiset paljon keskustelua aiheuttaneet loppiaistanssit Valtiontalolla. Heti alkajaisiksi pelkoni tulevista moitteista kävikin toteen – tosin toisessa mielessä kuin olin ajatellut.
Tenhunen ryöpytti minua siitä, että olin oppilaana astunut väärälle reviirille, koska tällaiset koulun työaikaa koskevat selvitykset eivät ole oppilaiden asioita. Lopulta hän kuitenkin ilmoitti halunsa keskustella yhtäjaksoisesta koulupäivästä opettajainkokouksessa ja suhtautuvansa itse periaatteessa myönteisesti mahdolliseen uudistukseen. Valtiontalon tansseista ei puhuttu sanaakaan. Puhuttelusta palatessani olinkin siihen erittäin tyytyväinen. Asianihan oli saanut myönteisen käänteen.
Tyttölukion rehtori Hilja Vesala ja Lyseon rehtori Vilho Puttonen sanoivat pysyvänsä tässä vaiheessa neutraaleina eivätkä ainakaan moittineet minua liiasta oma-aloitteisuudesta, kun kävin asian heille esittämässä. Puttonen kertoi toki ehdotuksesta jo keskustellun rehtoreiden kesken, mikä lienee ollut asialle eduksi, koska en joutunut esittelemään sitä hänelle ihan kylmiltään ja molemmat olivat saaneet tiedon uudistukseen myönteisesti suhtautuvan Vilho Oksasen välityksellä.
Seuraavana lukuvuotena yhtäjaksoista lukujärjestystä sitten kokeiltiin Jyväskylän kouluissa lauantaipäivinä ja sen jälkeen siirryttiin lopullisesti kaikki viikon päivät käsittävään yhtäjaksoisuuteen. Silloin olin itse kuitenkin jo koulumaailman ulkopuolella.
Jyväskylästä käytäntö levisi sitten koko maahan. Vasta myöhemmin olen kuullut, että ihailemani äidinkielen lehtorimme Vuokko Raekallio-Teppo oli samoihin aikoihin puhunut kollegoilleen ja rehtoreille yhtäjaksoisesta koulupäivästä, mikä sekin selittänee, että rehtori Oksanen oli jo miettinyt asiaa etukäteen ja oli heti valmis tukemaan Jyväskylän Teiniliiton nimissä tekemääni aloitetta.
Lehtori Lauri Sakkisen kasvatusmetodit
Yhtenä esimerkkinä siitä, miten poikia ojennetaan oikein, olkoon pieni episodi matematiikan, fysiikan ja kemian opettajastamme Lauri Sakkisesta. Hän kulki keskikaupungillakin asioidessaan polkupyörällä, usein pyörää kadun reunassa taluttaen. Olimme Eskelisen Raimon kanssa päivätauon aikana Kauppakadulla ja juuri sytyttäneet tupakat palamaan, kun huomasimme Sakkisen tulevan meitä vastaan, siis samalla puolella katua kuin mekin, nytkin pyöränsä rinnalla kävellen. Pujahdimme kiireesti kohdallemme osuneeseen hotelli Jyväshovin porttikäytävään ja luulimme välttäneemme vaaran. Tupakan poltostahan saattoi saada tuolloin jopa käytöksen alennuksen, joka oli silloin melko kova juttu, eikä sellaista voinut hankkia – ei ainakaan päättötodistukseensa.
Iltapäivällä olikin sitten sopivasti fysiikan tunti laboratorioluokassa, missä oli auditoriomaisesti nousevat työpöydät. Kaikki oppilaat kuin tarjottimella opettajan edessä. Sakkinen kirjoitti kaikessa rauhassa päiväkirjan, sulki sen hitaasti, katsoi sitten luokan perälle, missä istuimme Raimon kanssa viimeisellä penkkirivillä kuin piippuhyllyllä pääsemättä turvaan kenenkään selän taakse. Hän nousi ylös kateederin takaa, astui pari askelta työpöytärivien eteen ja sanoi kuivahkoon tyyliinsä:
”Herrasmies ei polta kadulla. Ja, jos polttaa, se ei saa estää häntä tervehtimästä. Asianosaiset tietävät, ketä tarkoitan. Se siitä.”
Osoituksena siitä, miten tehokas tuollainen kasvatusmenetelmä oli, on mielestäni se, että episodi poiki vielä puolitoista vuotta myöhemmin penkkaripäivänä 23.2.1951 lehtori Sakkista luonnehtimaan luokkamme tyttöjen kirjoittamana seuraavan värssyn:
”Hän opettanut luokalle on myöskin tapoja,
kun pojat kerran vastaansa sai sätkät hampaissa.
Hän nimiä ei maininnut, hän onhan hieno mies,
ja asianhan varsin hyvin itse kukin ties.”
Asseri Joutsimäki
Opetusneuvos
